24.2.2022 Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti maailmanjärjestystämme, horjutti turvallisuuttamme ja toi monelle suomalaiselle, varsinkin ikäihmiselle, mieliin ikäviä muistoja menneisyydestä.

Minäkin muistan tuon kolmen vuoden takaisen päivän kuin eilisen. Yksi syy siihen on, että se on vuonna 1940 syntyneen äitini syntymäpäivä. Kun torstaiaamu valkeni ja uutiset Venäjän täysmittaisesta hyökkäyksestä saavuttivat minut, soitin äidilleni. Onnittelupuhelu sai tummia sävyjä, ja mieleeni on jäänyt iäkkään äitini murheellinen huokaus, että en minä tällaista syntymäpäivälahjaa olisi kenellekään toivonut. Hänen muistinsa syvyyksistä nousivat pintaan pienen sotalapsen turvattomuus, lentokoneiden äänet, pimennysverhot, oman äitinsä jatkuva huoli rintamalla olevasta isästä ja väsymys, joka oli alituisesti läsnä pientilaa pyörittävän äidin arjessa.

Jokaisen ohittamamme kylän hautausmaa kertoi lohdutonta tarinaansa sodan kalliista hinnasta.

Työmatka vei minut Ukrainaan maaliskuussa 2023. Tapasin kiovalaisen kristillisen radioaseman, TWR Ukrainan tiimin, maan länsiosissa, Bukovelin kylässä, Karpaattien vuoristossa. Matka oli hyvin koskettava. Vaikka siihen mennessä Venäjä ei ollut vielä toteuttanut ohjusiskuja Länsi-Ukrainaan, sota oli läsnä kaikkialla. Jokaisen ohittamamme kylän hautausmaa kertoi lohdutonta tarinaansa sodan kalliista hinnasta: pysäyttävä lippumeri liehui kevätauringossa ja jokainen lippu oli merkki menetetystä ihmishengestä.

TWR Ukrainan tiimiläisiä.

Vietin radioaseman henkilökunnan kanssa neljä ikimuistoista päivää. Rukoilimme, mursimme leipää, itkimme, mutta myös nauroimme. He kertoivat, että jakamamme aika vei heidät pois sodan kauheuksista. He saattoivat elää hetken vapaina ja huolettomina. Kuulin ja näin, millaisen arjen keskellä he elivät – ja yhä elävät. Kuulin, kuinka sodan ympäröimä he yrittävät tehdä työtä ja välittää toivoa niin sotilaille etulinjassa kuin perheille kotirintamalla kristillisten mediasisältöjen välityksellä. Välillä työ keskeytyy ilmahälytykseen tai sähkökatkoihin, jolloin ohjelmantekoa jatketaan pommisuojissa kynttilänvalossa tai rukoillen metrotunneleissa.

Anna, Emilia ja Zhenya.

Koskettavin todistus kaiken ylittävästä Jumalan rakkaudesta ja taivastoivosta on pienen Emilian tarina. Sodan alkaessa viisivuotias Emilia ja hänen radioasemalla työskentelevä äitinsä Anna pakenivat Saksaan. Kotiin Kiovaan jäi perheen isä, Zhenya. Huoli isän turvallisuudesta raastoi äidin sydäntä, ja pieni Emilia joutui seuraamaan äidin päivittäistä surua. Yhtenä iltana, äidin kyyneleiden jälleen valuessa Emilia totesi äidilleen: äiti, me itkemme erossa isästä joka päivä täällä Saksassa. Miksi emme mene kotiin Kiovaan. Siellä voimme itkeä kaikki yhdessä. Ja jos kuolemme, kuolemme yhdessä ja pääsemme yhdessä perheenä Jeesuksen luokse taivaaseen. Anna pakkasi tavaransa seuraavana päivänä, ja koko perhe elää – kiitos Jeesuksen – tällä hetkellä yhdessä Kiovassa, ja tekee edelleen työtä radioasemalla, joka on selvinnyt tähän päivään saakka pommituksilta.

Jatketaan yhteistä rukousta Ukrainan rauhan puolesta!

Rukoushetki Muistokirkolla 24.2.2025