Kuinka monta kertaa olenkaan saanut istua kappelissa. Yhdessä toisten saattajien kanssa ja kuitenkin yksin omissa mietteissäni. Olen siunannut seurakuntalaisen viimeiselle matkalleen. Piirtänyt hiekkaristin arkun päähän ja Kristukseen turvaten jättänyt hänet hyvän Jumalan käsiin odottamaan ylösnousemuksen päivää – niin kuin sanon. Jokainen tällainen hetki on ihan uusi, ainutkertainen ja omansa.

Elämän ja kuoleman raja on hiuksenhieno. Vielä hetki sitten on istuttu käsi kädessä, muisteltu elämän kulkua tai vain katsottu toista silmiin. Ja tänään häntä ei enää ole.

Katselen hautausmaalle. Joitakin ihmisiä liikkuu siellä. Tihkusateesta ja syksyn harmaudesta välittämättä. On aika siivota lakastuneet kukat ja varisseet lehdet. Muutamalla haudalla kukkii jo kanerva, kynttiläkin tuikkii kauempana. Joku muuten vain on satuttanut tiensä viemään hautausmaan halki. Omat mietteet mielessään hitain askelin.

Sisällä kappelissa surevat ihmiset pysähtyvät arkun äärelle, laskevat kukkansa. Yhdessä ja ehkä sittenkin niin yksin. Niin erilaisin ajatuksin ja kysymyksin jokainen.

Psalmi parahtaa julki sen tuskan, jota on niin vaikea sanoittaa. ”Katso minun puoleeni ja vastaa minulle, Herrani, Jumalani! Sytytä silmiini valo, älä anna minun nukkua kuolemaan.”

Kuolema tuntuu niin elämälle vieraalta. Moni yrittää elää niin kuin sitä ei olisikaan. Niin kai minäkin. Kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuteni harhassa.

Eija Nivala, kirkkoherra