”Minua on kuljetettu, minua on kutsuttu. Olen mennyt, kun kutsu on käynyt.”

Näin tiivistää sunnuntaina 22.3.2026 90 vuotta täyttävä Esko Jaatinen omaa elämänpolkuaan. Elämä on kuljettanut karjalaista evakkopoikaa Sortavalasta, Laatokan rannalta Ylivieskaan monien vaiherikkaiden vuosikymmenten kautta.

Ensimmäisen kerran Ylivieska tuli tutuksi evakkomatkoilta, sillä koko lapsuudenaikainen suurperhe sijoitettiin keväällä 1940 silloisen Ylivieskan pappilan takaniityille, suon laitaan. Välirauhan aikaan päästiin takaisin Sortavalaan, mutta lopullinen lähtö Ylivieskaan tuli syksyllä 1944.

Nuori Esko suuntasi ylioppilastutkinnon jälkeen Helsingin yliopistoon opiskelemaan teologiaa ja ensimmäinen työpaikka Iin seurakunnan pappina palautti hänet takaisin Pohjois-Pohjanmaalle 1960-luvun alussa. Iin lisäksi tutuksi tuli Lumijoki, jossa Jaatinen palveli kirkkoherrana vuodet 1963–1968. Ylivieskan kappalaisena Esko Jaatinen viipyi vuodet 1968-1980.

Omat unelmat ja Jumalan unelmat eivät välttämättä ole samat.  Kun olen oppinut ymmärtämään Jumalan unelmat elämässäni, niin niityt ovat olleet paljon vihreämpiä.

Älyllinen uteliaisuus kuvaa 90-vuotiaan Jaatisen luonnetta omimmillaan. Kaksi kertaa tohtorikoulutettavana ollut, nimimerkistä Esko-pappi tunnettu tuottelias kirjailija ja historioitsija toteaa, että ikä ei ole este oppimiselle. Vaikka väitöskirjat eivät ole aivan maaliin asti edenneetkään, tutkijan kynästä on julkaistu useita tiedeartikkeleita kirjoittajan itsensä iloksi ja yhteiseksi hyväksi. Tohtorikoulutuksen teoria on saanut jalkautua työvuosien aikana käytäntöön seurakuntatyön lisäksi Herättäjä-Yhdistyksen lähetyssihteerinä vuosina 1980–1994 toimineen Jaatisen elämässä.

- Omat unelmat ja Jumalan unelmat eivät välttämättä ole samat, Esko Jaatinen toteaa kysyttäessä, jäikö keskeneräiset väitöskirjat harmittamaan.

-Kolme kertaa olen hakenut papin virkaa onnistumatta. Viisi kertaa minua on kutsuttu työhön. Niihin kutsuihin olen vastannut myöntävästi. Kun olen oppinut ymmärtämään Jumalan unelmat elämässäni, niin niityt ovat olleet paljon vihreämpiä.

Koettelemuksia ja onnea 

Elämänpolulle on mahtunut mukaan myös henkilökohtaisia koettelemuksia, sairautta ja kuolemaa. Jaatisen ensimmäinen puoliso menehtyi rajun leukemian seurauksena maaliskuussa 1968 jättäen Eskon kolmen lapsen yksinhuoltajaksi, nuorimman lapsista ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen vauva. Vaimon kuoleman jälkeen perheen tukena oli menehtyneen puolison nuorempi sisar Kaarina, joka muodostui lapsille tärkeäksi äitihahmoksi.

- Kaarina oli kaunis nuori nainen, hänellä oli ihan sellainen Laila Kinnus -tyylinen kampaus ja vähän meikkiäkin kasvoilla, Esko kuvailee silmät kirkastuen. Surun väistyttyä tuki ja ystävyys syvenivät, ja Markus-poikansa sanoja lainaten lapset saivat tädistään uuden äidin. Tänä päivänä neljä lasta, 11 lastenlasta ja 3 lastenlastenlasta muodostavat Jaatiselle rakkaan perhepiirin.

Aavikon kukkia ja paratiisin portteja

Esko Jaatinen puhuu paljon kirjallisuudesta, runoudesta, arkikristillisyydestä ja luterilaisesta lähetysnäystä. Lähetysnäyn symbolina hän käyttää liljaa, jonka sipuli voi uinua vuosikausia kuivan aavikon uumenissa, kunnes sateen saapuessa aavikko muuttuu hetkessä kukkamereksi. Kuivuudessa uinuminen kuvastaa hänen mukaansa kärsivällistä odotusta, rukousta ja toivoa, joka sateen myötä avautuu kukaksi, ulottuvuudeksi, jossa Jumala osoittaa toimintansa.

Paratiisin portit edustavat Jaatiselle tienviittoja, joiden myötä hän on tiennyt olevansa oikealla tiellä. Pyydettäessä esimerkkiä pitkän työuran paratiisin portin kaltaisesta tilanteesta, Jaatinen kertoo lähes liikuttuneena taannoisesta ehtoolliskokemuksestaan.

- Oma työni merkitys pappina kirkastui, kun kastamani lapsi, Kirsi Somero-Herranen jakoi minulle ehtoollista messun yhteydessä. Hetkessä oli jotain syvää ja pyhää, kosketus Jumalan unelmasta ja paratiisin portista. Tunsin olevani oikealla tiellä, lohdutettuna. Pyhä Henki laskeutui sydämeeni.

Iloa arkeen

Esko Jaatinen on edelleen monessa mukana oleva, aktiivinen seurakuntalainen. Hengellisen virkeyden lisäksi Jaatinen mainitsee huolehtivansa päivittäin fyysisestä kunnostaan. Joka-aamuinen 20 minuutin jumppatuokio ja kylmä suihku tai avovesiuinti aloittavat virkeän 90-vuotiaan päivän. Rakkaita liikuntamuotoja ovat lenkkeily, joka sisältää sopivassa suhteessa kävelyä ja juoksuspurtteja sekä uinti. Aivojumppaa tarjoaa puolestaan lyhytmuistia kohentavan matopelin pelaaminen. Jaatinen kertoo aloittaneensa uudelleen 60-vuotta tauolla olleen harrastuksensa, kitaransoiton.

-Olen viimeisen kahden vuoden aikana soittanut Siionin virret ja Koraalikirjan kahteen kertaan, nyt olen menossa puolessa välissä virsikirjaa. Soittaminen aktivoi käden ja pään yhteistyötä sekä parantaa yllättäen myös nimimuistia virkeä päivänsankari toteaa.

Esko Jaatisen päivittäinen matopelituokio pitää mielen virkeänä ja lähimuistin kunnossa. Pelissä ollaan menossa tasolla 3200!

Julkaisemme mielellämme henkilöhaastatteluita - anna meille juttuvinkki tasavuosia täyttävästä seurakuntalaisesta.