Ensimmäistä kertaa tulin päiväntasaajan eteläpuolelle opiskeluaikana, vapaaehtoistyöhön Namibiaan. Sambiaan tulin vuonna 2000 ja sillä tiellä ollaan. Muutaman muun työnantajan palveluksessa ensin ja sitten Suomen lähetysseuran lähettämänä, kehitysyhteistyössä ja sittemmin myös yleisrahoitteisten, eli seurakuntien ja yksityishenkilöiden tukemien hankkeiden koordinaatiossa. Melkein kymmenen vuotta on vierähtänyt näissäkin hommissa. Olen tehnyt töitä niin eteläafrikkalaisten kumppaneiden ja hankkeiden, kuin botswanalaisten, angolalaisten ja zimbabwelaistenkin parissa. Yhteistä kaikille on ollut pyrkimys parempaan elämänlaatuun, elinympäristön epäkohtien korjaamiseen tai ponnistelu sorrettujen ja alistettujen ihmisryhmien oikeuksien eteen. Yhteisöissä ja yhteiskunnissa täällä eteläisessä Afrikassa on paljon epätasa-arvoa, epäoikeudenmukaisuutta, hätää ja kärsimystä. Yhä enenevissä määrin leimansa toimintaympäristöön lyö myös muutokset paikallisilmastossa, sääolosuhteissa ja niiden ennakoitavuudessa. Työ epätasa-arvoisuuden poistamiseksi tai hädän ja kärsimyksen lieventämiseksi on omankin työni keskiössä. Oma roolini on tosin yleensä se mahdollistajan rooli, ei varsinaisesti kädet savessa tai lapion varressa heiluen.
Kädet savessa saatiin kuitenkin olla eteläisessä Zimbabwessa, kun kollegani Ruusa Gawazan kanssa olimme pari vuotta sitten kumppanimme, Gwain isoäitien, luona viimeksi yhdessä käymässä. Kolmen päivän koulutuksen aiheena oli ilmastonmuutos: mitä se tarkoittaa, mitä siitä seuraa, miten siihen voi varautua ja miten sitä voi myös omilla arkisilla valinnoillaan torjua. Polttopuun saannin vaikeutumiseen isoäidit ovat törmänneet arjessaan konkreettisesti: puun hakumatkat ovat pidentyneet, tai sitä ei yksinkertaisesti enää löydy. Yksi keino selvitä arjesta vähemmällä polttopuumäärällä, on käyttää polttopuuta säästävää hellaa tai uunia – ja niitä opimme rakentamaan savesta. Olikin todella palkitsevaa seuraavilla matkoilla saada olla todistamassa sitä kuinka isoäidit ottivat hellanrakennuksen asioikseen. Ei ollut enää montakaan majaa missä uutta hellaa ei olisi ollut. Isoäitien ryhmien aktiivien kodeissa se oli jokaisessa. Ja kehuja hellan käytön eduista sateli! Aina ei tiedä mistä innostutaan ja mitä jää koulutuksista elämään. Hella jäi. Isoäidit ovat tehneet alkuperäisestä yksinkertaisesta mallistamme omia muunnelmiaan: useammalle kattilalle sopivia, uuneja ja eri muotoisia. Myös polttopuiden syöttöaukkoa on muunneltu. Taiteellisimmat ovat kuvioineet tai värjänneet hellan saviseinämiä.
Näiden hetkien voimalla jaksaa taas kotitoimistossa tietokoneen ääressä sitä tavallista työarkea: lukea sähköposteja ja vastata niihin, kirjoittaa havaintojaan tai suosituksiaan, kysyä täsmentäviä kysymyksiä kumppanin raportoinnista tai verrata budjettien ja talousraporttien kulutoteutumia. Ja laittaa niitä tuiki-tarpeellisia maksatuksia sitten taas eteenpäin kun kaikki on kunnossa niin että isoäidit jatkavat työtään huonompiosaisten lasten ja nuorten hoivan ja kasvatuksen parissa. – Eli työtään sen varmistamiseksi että lapset saavat tarpeelliset valmiudet koulun käyntiin ja elämään, tarkoitti se sitten ravitsevaa ruokaa, koulupukuja ja koulumaksuja, tai uusia oppeja puutarhanhoidon parissa, jolloin nuorten tulevaisuuden näkymät kirkastuvat hyödyllisten taitojen oppimisen kautta askel askeleelta.
Saara Kalaluka
Lusaka, Sambia
