Kunnioitettu veteraanisukupolvi!
Ensi syksynä tulee kuluneeksi tasan 85 vuotta siitä, kun rauha järkkyi Suomen rajoilla. Marraskuun viimeisenä päivänä 1939 vyöryivät itäisen naapurimme joukot yli rajan ilman sodan julistusta. Tämä tapahtui Kannakselta lähtien koko itärajan pituudella. Sodan alkupuolella voimasuhteet olivat yhden suhde neljään. Helmikuussa 1940 Neuvostoliitto nosti miesvahvuutensa Suomen rintamalla miljoonaan mieheen. Silloin Suomessakin vanhin reservin ikäluokka, 1895 syntyneet, kutsuttiin palvelukseen. Tällöin myös isäni sai kutsun. Hänet määrättiin Viipurin länsipuolelle, missä vihollinen yritti kaikin keinoin maihinnousua päästäkseen pian Helsinkiin pitämään voiton paraatia. Isäni lähtö sotaan ei ollut helppo. Hän hyvästeli kotipihalla perheensä ja lopuksi vielä kääntyi heihin päin ja sanoi painokkaasti: Rukoilkaa! Sitten vasta hän tuli ja istui etureen pankalle heinäsäkin päälle minun viereeni. Olin lapsista vanhin, 10-vuotias, nuorin oli 2-vuotias. Kun hevosen reesssä istuen laskimme rinnettä alas järvelle, isäni itki. En ollut koskaan nähnyt hänen itkevän. Ei karski pohjalainen mies helpolla itke. Talvitie vei suoraan kolmen järven yli Vihannin asemalle. Se oli nytkin sotaan lähtevien kokoontumispaikka. Kukaan lähtevä ei tiennyt, kuka palaa elävänä, kuka ei. Koti oli rakas, rakas oli perhe ja kotiseutu. Mutta rakas oli myös koko Isänmaa, siksi oli lähdettävä. Sama taistelu käytiin silloin lukemattomien suomalaisten miesten sisimmässä ja samat olivat eron itkut puolin ja toisin.
Paluumatkalla Vihannin asemalta muistelin edellisten päivien kokemuksia. Useamman kerran olimme kierrelleet kaikki peltolohkomme, joita siihen aikaan lienee ollut vajaat 10 ha. Isäni kertoi tarkkaan, mitä hän aikoi kylvää ensi keväänä millekin lohkolle ja miten niille karjan lantaa oli ajettava talven aikana. Muistin, että sitten hän puhui myös seuraavasta vuodesta.
Lopulta ymmärsin, mistä oli kysymys. Hän halusi sanoa: ”Jos minä en palaa, sinun vuorosi on kyntää ja kylvää. Kyntäminen ja kylväminen ei saa lakata. Tulevienkin sukupolvin on saatava elantonsa tästä maasta.”
Näin voimakkaana minua vastaan tuli ammattikutsumus, kun isäni lähti sotaan. Kun hän tuli keväällä sodasta elävänä takaisin, minusta tulikin eräänlainen harhailija tässä maailmassa.
Talvisodan kenttäarmeija sai aseistuksestaan ja muustakin tarpeistostaan kolmasosan suojeluskunnilta. Maan puolustamista oli harjoiteltu. Nämä taidot levisivät koko reserviläisarmeijan omaisuudeksi jo ennen sodan syttymistä. Oltiinhan linnoitustöissä jo kesällä 1940 ja syksyllä ylimääräisissä kertausharjoituksissa.
Vihollinen aikoi selvittää Suomen kysymyksen nopeasti. Itärajalle Kannakselta pohjoiseen saakka tuotiin suuria määriä joukkoja. Kilpailtiin siitä, kumpi ehtii ensin viettää voiton paraatia, Helsinki vai Oulu. Siksi venäläisten joukkojen tueksi siirrettiin Puolan rajalta ukrainalainen prikaati Kuhmon ja Suomussalmen korkeudelle. Tämä tapahtui junakuljetuksena. Ukrainalaiset olivat puetut kesäasuihin. Neuvostoliitto ei pukenut heitä talviasuihin, vaikka he olivat menossa seudulle, missä normaali lämpötila oli tähän aikaan vuodesta - 40 astetta. Tämä tapahtui ilmeisesti tarkoituksella. Venäläiset halveksivat ukrainalaisia. Pukeutumisesta seurasi, että ukrainalaisen prikaatin marssilla Itä-Karjalan rautatieltä Suomen rajalle, mikä matka oli 300 km, prikaati menetti miesvahvuudestaan 10 % paleltumien takia. Suomen rajalle päästyään heitä moitittiin liian hitaasta marssivauhdista. Heillä ei ollut telttoja eikä mitään suojia. Suomen puolelle päästyään heiltä kiellettiin tulen teko. Yöpymistä varten he kaivoivat kuopan lumeen ja asettuivat yön levolle siihen niin liki toisiaan kuin suinkin mahdollista. Sittenkään kaikki eivät nousseet uuteen päivään. Kenellä oli käsi jäätynyt kiinni poskeen tai kenellä jokin muu ruumiin osa oli jäätynyt. Jotkut yrittivät tehdä luvatta pienen nuotion ja asettuivat sen viereen nukkumaan. Heidät löydettiin aamulla jäätyneinä. Ukrainalaisista pelastuivat ne, jotka olivat onnistuneet riistämään kaatuneilta venäläisiltä sotilailta heidän vaatteensa ja muutkin varusteensa sekä ne harvat, jotka pääsivät suomalaisten sotavangeiksi. Maahan tunkeutujat motitettiin ja tuhottiin Raatteen tien varrella. Kun sota päättyi, ukrainalaisen prikaatin komentaja ammuttiin, koska häntä pidettiin syyllisenä venäläisten tappioon. Tosin vuosia sodan jälkeen hänen kunniansa palautettiin. Sääliksi kävi ukrainalaisten kohtelu, kun todennäköisesti teloitettiin kaikki muutkin ukrainalaiset sotilaat, jotka palasivat sodan jälkeen elävinä kotiinsa.
Jos suomalaiset saivatkin kärsiä sodassa ja sodasta, kuinka epäinhimillisiin kärsimyksiin joutuivatkaan tuhannet ihmiset, joita venäläiset käyttivät apulaisinaan kurittaessaan suomalaisia.
Jos suomalaiset eivät olisi taistelleet, koko Suomen kansa olisi tuhottu. Stalin on sen selvästi sanonut. Tosiasioiksi Talvisodasta kuitenkin jäi se, että voiton paraatia ei pidetty Helsingissä eikä Oulussakaan. Ja Suomen kansa ja sen itsenäisyys säilyivät.
Se, mitä isäni sanoi lähtiessään, rukoilkaa, ei koskaan unohtunut. Yhä vielä joskus iltasella tulee sellainen ylimaallinen hyvän olon tunne, ettei ole mitään hätää, Jumala varjelee. Hän tietää meidän tarpeemme ja auttaa. Hän pitää huolen oli sitten yö tai päivä. Tuskin nykyajan lapset ja nuoret ovat kokeneet mitään sen vertaista. Ja isäni paluu sodasta, se oli suorastaan jotakin taivaallista. Perheen jäsenet tunsivat kuuluvansa yhteen entistä lujemmin. Jokainen ruokapöytään asettuminen oli juhlaa, kun isäkin oli mukana. Ja kun ystäväperheen isä ei palannutkaan sodasta elävänä, miten suru olikaan yhteistä. Tehtiin kaikki mahdollinen sen perheen hyväksi. Ja se lähensi meitä, niin aikuisia kuin lapsiakin - yhteinen suru. Mielestäni on tavattoman suuri asia, että lapsena ja nuorena on saanut kokea jotakin tällaista.
Todella vaikea vaihe kansamme elämässä olivat viime sotiemme vuodet 1939 – 1945, jolloin taistelimme maamme itsenäisyydestä ja kansamme olemassaolosta. Se oli pitkä aika. Mutta niihin vuosiin liittyi jotakin hyvin yllättävää. Talvisodan syttyessä maailma uskoi, että Suomi oli häviämään tuomittu. Siinä kuitenkin kävi toisin. Itsenäisyytemme kaksi ensimmäistä vuosikymmentä olivat hyvin merkittävää aikaa. Suojeluskuntien ja Lotta Svärd järjestön ensimmäisenä tavoitteena oli isänmallisuuskasvatus ja maanpuolustustahdon istuttaminen koko kansaan. Tämä kasvatustyö tuotti tulosta yllättävällä tavalla. Vihollisen hyökätessä isänmaallinen henki ja vahva maanpuolustustahto valtasivat Talvisodan reserviläisarmeijan kuin myös kotirintaman. Se valtasi syvistä riidoista kärsineen kansan, joka nyt oli yhtä. Sota oli koko kansan yhteistä taistelua maan vapauden säilyttämiseksi. Siihen henkeen kasvoivat myös lapset. Tämä oli talvisodan ihme.
Jatkosodan viimeisinä vuosina n. 700 000 suomalaista oli puolustusvoimien palveluksessa, mikä oli suhteellisesti suurempi osa kansasta, kuin missään muussa sotaa käyvässä maassa. Minutkin määrättiin kotijoukkoihin sotilaskoulutusta saaneena 15-vuotiaana aseistettuna sotilaspoikana, kun miehistä oli kova pula. Suojeluskunnat ja Lotta Svärd-järjestö suorittivat tehtävänsä silloin, kun oli niiden aika. Tuloksena oli isänmaallisen hengen ja maanpuolustustahdon valtaama kansa. Lisäksi 90 000 lottaa rintamatehtävissä vapauttivat saman verran miehiä varsinaisiin aseellisiin tehtäviin. Yhteinen vakaumus sodan loppuun asti oli, ettei toivottomassakaan tilanteessa anneta periksi.
Jatkosodan loppupuolella sotilaspoikia saatiin ilmapuolustuksen tehtäviin 1500, sotilaallisissa tehtävissä heitä oli 15 000. Heistä kaatui yli 70. Sotilaspoikien miehittämiä it-pattereita kutsuttiin ”oravapattereiksi”. Kaksi Oulun pommituksissa kuollutta sotilaspoikaa lepää Oulun sankarihautausmaassa, jossa on yksi rintamalottakin.
Pitkänä rauhan aikana joudumme kysymään: Kuka nyt herättelisi meitä huoleen isänmaasta?
Me nykypolvi arvostamme ja kunnioitamme sodan ajan sukupolven vaivannäköä, sitkeyttä ja uhrivalmiutta. Olemme kiitollisia heistä ja olemme kiitollisia heille. Heidän uhristaan kertovat sankariemme leposijat ja muistomerkit kirkkotarhoissamme.
Me nykypolvi ja samoin tulevatkin polvet tarvitsemme samaa henkeä, mikä heillä oli. Luottamus Jumalaan ja rukous antoivat heille sisäisen rauhan ja rohkeuden tarttua mahdottomiltakin näyttäviin tehtäviin. Koettiin, että ainoa viestiyhteys, joka toimi katkeilematta läpi koko sota-ajan, oli yhteys ylöspäin. Rintamalta kerrotut ihmeet olivatkin totta. Kaikkivaltias Jumala armahti pientä kansaamme. Siksi itsenäisyytemme säilyi. Tämä muistolaatta, joka paljastetaan nyt, on viimeinen Raahen entisen Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -piirin alueella. Näin on käyty läpi kaikki kaupungit ja kunnat. Se oli noin seitsemän vuoden urakka. Toivomme, että tämä muistolaatta välittäisi sekä nyt eläville että tulevillekin sukupolville viestin siitä, miten vaikeiden vaiheiden läpi Suomen kansa on joutunut kulkemaan ja mistä se on ammentanut voimansa. Itsenäinen Isänmaa on lahja jokaiselle sukupolvelle, ja sen vapauden ja hyvinvoinnin vaaliminen on jokaisen sukupolven tehtävä. Vain yksimielinen pieni kansa voi säilyttää itsenäisyytensä. Se edellyttää kuitenkin sitä, että jokainen sukupolvi synnyttää ja kasvattaa seuraavan sukupolven riittävän isona. Näin Suomen kansa säilyy kansain vaellustenkin vuosisadalla, jota nyt parhaillaan elämme.
Suomen ensimmäisen eduskunnan kokoontumista valmistelevan toimikunnan kokoukseen 1862 puhujaksi oli pyydetty Elias Lönnrot. Hän päätti puheensa sanoihin, jotka koskevat myös meitä: ”Suurin maallinen rakkautemme olkoon aina Isänmaahamme kiinnitetty, suurin rikkautemme sen laillinen turva ja vapaus ja suurin maallinen ilomme sen kaikinpuolinen menestys! Eläköön armas isäimme maa!” Näin Elias Lönnrot 162 vuotta sitten.
Kaikkivaltias Jumala, kiitämme laupeudestasi, jota olet osoittanut meille. Siunaa ja varjele Isänmaatamme ja kansaamme. Anna rauhan säilyä näillä mailla ja anna rauha Ukrainaan ja koko maailmaan. Amen.
sotilaspoika, rovasti Kaarlo Hirvilammi
